Okei, eli olen tällainen syksyllä 16 vuotta täyttävä tyttö, joka odottaa pienellä paineella pääseekö mihinkään opiskelemaan, vai jääkö oikeasti ilman paikkaa? Mitä sitten käy jos ei ole paikkaa mihin päästä opiskelemaan, mitä tehä sen jälkeen, mihin hakea jälkihaussa? Niin vaikeaa, niin vaikeaa. Myös mulle on tärkeitä ystävät, mitä on harvassa, mutta oon onnellinen niistäkin mitä oon saanu mun viereen auttamaan ja kuuntelemaan. Harrastukset, tärkein, eli hevoset, joskus tulee mietittyä oikeesti, että mitä olisin tehnyt ilman sellasia eläimiä, jotka kuuntelee vaikka niitä ei oikeasti suoraansanottuna paskaakaan kiinnosta, eläimet jotka keksii kyllä kaikki temppunsa päästäkseen kaikesta nopeasti ohi tai keksiä temppuja.
Okei, jos kertoisin myös vähän menneisyydestä, niin joskus ehkä itsekin tajuaisin mitä olen tällä hakenut.
Kaikki on alkanut siitä, kun huomattiin, että mulla on korvissa ollut kasvain, mikä on johtanut koko ikäni olevaan sairaalareissuihin. Se on tuottanu mulle tänä aikana iloa, surua ja paskaa.
Tähän on mahtunut myös kaikkea muuta jännää, esim. Stressaannun ihan todella helposti, ja se huomataan mussa heti, koska reagoin kaikkeen perhe-asioihin helposti, esim. Vanhempien riitoihin, siskon ja vanhempien huutoon. En vaan voinut yhdessä vaiheessa ollenkaan kestää minkäänlaista huutoa, ilman että panikoin siitä ja menin ihan shokkiin, josta kaikki sitten johtikin masennukseen. Kirjottelin mun entisen luokkalaisenkanssa aina seiskaluokalla lappuja, koska istuttiin vierekkäin aika monessa luokassa. Se oli ihminen, jolle pystyin kertoa _kaiken_ ja tiesin että siihen voi luottaa. Kerroin sitten lopulta hänelle paperissa, että olen viillellyt, ja laput säilyi mulla. En muistanut, että omistaisin sellasia lappuja, ja jäin lopulta omalle siskolle kiinni siitä, koska oli nähnyt ne laput huoneessani ja luki ne. Tietenkin hän kertoi sen isälleni, joka reagoi ja aika pahasti. Siitä syntyi oikeasti pienimuotoinen soppa, ja minua oltiin jo laittamassa lastenkotiin, koska heistä se tuntui niin väärältä. Samalla äitilläni oli tullut mieleen se, kun lääkärit oli kehottanut hakemaan apua mun pelko-ongelmiin, niinpä nuo laitto mut samalla sitten tänkin asian kanssa. Eli tähänasti, olen käynyt nyt yhdellä tosi mukavalla psykologilla melkein kaksi vuotta puhumassa.
Loppujenlopuks, vanhempien riidat johti siihen että erosivat, ja nyt olen asunut siskon ja äidin kanssa tän ajan. Elämä ei luista, sitähän mä tänne haluankin purkaa. Okei, ehkä tää riittää tältä osuudelta ja silleen.
